Tänään on 3.5.2011. Uskallan ihmetellä kuinka olen jaksanut tänne asti! Viime viikot ovat olleet yhtä helvettiä. Saan kokoajana kuulla uusia juttuja exäni naisasioista ja se satuttaa minua. Aina kun kuulen edes hänen nimensä pala nousee kurkkuun ja mua puristaa rinnasta. Joku näppärä sanoi, että " kyllä se siitä, parin paivän tai viimeistään viikon päästä helpottaa ". Tästä on siis aikaa nyt jo yli viikko. Ihmettelen vain, että kuinka se olo ei helpota. On vaikea päästä yli 1,5 vuoden suhteesta.

Eilen nautiskelin hyvästä savulohi leivästä kompassilla kunnes aistin, että exäni on nyt jossain lähellä. En todellakaan ollut vielä valmis kohtaamaan häntä. Kesti minuutti, ehkä kaksi. Nostin pääni leivästä ja huomasin vähän matkan päässä minusta mallimitoissa olevan tytön ja exäni. Tiesin etukäteen että hänellä on joku sellainen tällä hetkellä kiedottuna sormen ympärille, mutta järkytyin nähdessäni heidän yhdessä. Tiedän kuulostaa naiivilta, että murehdin menneen perään ja minun on vaikea päästää hänestä irti, mutta melkein hajosin palasiksi Rautatientorin kompassin lattialle. Kokosin kuitenkin itseni ja menin heidän luokseen. Tunnelma oli enemmän tai vähemmän jäinen. Miettipääkä : hiessä oleva pieni pelokas pulla (minä), exäni onnellisena ja tämä uusi tsirbula - mikä kolmio :D Moikattiin ja hän esitteli ylpeästi seuralaisensa minulle. Olin valmis millä tahansa hetkellä purskahtamaan itkuun. Sitten tulikin hiljaista. En kestänyt enää, tunsin kuinka itku nousi silmiini. Sanoin " Ei kai tässä sitten mitään, nyt pitää mennä moikka " ja lähdin kiireesti laahustamaan pää alhaalla metroasemalle. En edes uskaltanut katsoa taakseni. Samalla kun astuin hissiportaisiin purskahdin täyteen itkuun. Vieressäni tönöttävät kiireiset ihmiset tuijottivat kai minua. Tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen.

Tänään oloni on kuitenkin paljon parempi, kuin eilen. Ehkä kahvi saa elämän paremmalta?

Ps. Ostin itselleni tiikeri kaulakorun joka tuo voimaa sillä minähän se olen: Oranssi Tiikeri :)